20. 7. 2019

Ensimmäinen kurkku on syölty

Puutarhuri melkein jo hermostui. Kasvihuone oli täynnä tomaatin raakileita, mutta kypsymisestä ei tietoakaan, sen verran auringottomia päiviä on viikkotolkulla eletty. Mutta nyt tämä tuska helpotti.

Kun aurinko paistaa, pääsemme toivottavasti nauttimaan kasvihuoneen muistakin antimista, kuin kesäkurpitsasta.

Kunhan tomaatit vain saisivat väriä ja erilaiset kurkut kasvaisivat kokoa, niin puutarhurin kesäfiilis nousisi. Eilen korjasimme jo ensimmäisen avomaan kurkun lavasta ja hyvältä maistui.

Ensi viikolla täytyy aloittaa herukoiden poimiminen ja jättää loput mustikat metsään. Se on helppoa,sen verran kävelemistä mustikoiden metsästäminen tänä kesänä vaatii.

Tosin ei tämä kesä ole ollut ollenkaan niin umpisurkea kuin vuoden takainen. Silloin sain pakastimeen kokonaisen litran mustikoita.

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com

2. 7. 2019

Miten kay pioneiden?

Näin on tapahtunut monta kertaa ennenkin, mutta aina se harmittaa. Kuiva ja vähäsateinen kausi katkeaa sateisiin juuri silloin, kun
isokukkaiset ja raskaat pionit ovat parhaassa kukassa.

Ja senhän tietää, kuinka silloin käy. Kauneus katoaa.

Heräsin muuten jo pitkään kaivatun kesäsateen ropinaan viime yönä, mutta onneksi se ei vielä ollut kaunokaisien tuhoksi. Mutta jos saaren päälle tulee äkäinen ukkonen rankkoine vesisateineen, niin pionit ovat tältä kesältä menneitä. Mutta onneksi ei tarvitse kastella kasvimaata.

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com

18. 6.2019

Satoa pukkaa?

Kesäkuu on jo pitkällä ja juhannus lähestyy. Täytyy myöntää, että alkukesä on mennyt hyvin vauhdikkaasti.

Jään sulamista odotellessa rakensimme muutaman seinän ja hermo melkein meni vinoja, vuorattuja oviverhoja ommellessa. Kudon, virkkaan ja näperrän mielelläni käsilläni kaikenlaista. Mutta ompelukone ja minä emme ole kavereita.

Kasvihuone on kukoistavassa kunnossa vaikka pari hutia tulikin matkaan.

Yritin ensimmäistä kertaa kasvattaa vesimelonin taimia. Ne kyllä itivät ja näyttivät oikein somilta, mutta kuolivat hyvin pian istuttamisen jälkeen. Teneriffalta tuoduista siemenistä kasvatetut Pepino-kurkut olivat viime kesänä menestys, mutta nyt valtaosa kuoli ja sain taimia vasta, kun pari viikkoa sitten kylvin siemenet suoraan kasvulaatikkoon.

Ulkona kasvimaalla kaikki itivät hyvin hitaasti vaikka niillä oli harso päällä. Pinaatti ei noussut ollenkaan ja istutinkin niiden paikalle terhakoita kesäkurpitsoja.

Toivottavasti se ikävä otus, joka viime talvena söi kokonaan kasvihuoneessa alas laskemani viiniköynnöksen ei erehdy tulemaan vastaan. En ole antanut sille vieläkään anteeksi. Ei edes se lohduta, että otuksen järsimä köynnösruusu on työntänyt uutta alkua.

Tänä keväänä istutimme myös uusia karviaisia. Aiemmasta viisastuneina ympäröimme pensaat tukevalla aidalla. Joten mäyrä: Ei kannata vaivautua

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com


22. 5. 2019

Ihanaa, nyt sataa

Tänä keväänä on tapahtunut muutama muistamisen arvoinen asia, tietenkin sen lisäksi, että seurasimme ensimmäistä kertaa jäiden hidasta sulamista saaressa.

Yksi asia on arktika. Saari sattuu ilmeisesti olemaan hanhien muuttoreitin varrella, ja koska en yleensä ole täällä ihan näin koko aikaa, olen nähnyt enemmän hanhia muuttomatkalla kuin moneen vuoteen.Tänäänkin meni yli yksi todella iso auran muotoinen parvi. Auringon noustua voi aamuyön hiljaisuudessa jopa kuulla sänkyyn hanhien pitämän kaakatuksen.

Tänä keväänä on myös ollut pitkään pitkään aikaan todella runsaasti havupuiden siitepölyä. Kaikki pinnat, jopa nurmikko oli vielä eilen pölyn peitossa. Ja tietenkin se meni myös sieraimiin ja muodosti keltaista mössöä järven pintaan. Onneksi tänään tuli taivaalta vettä.

Toisaalta kelit ovat olleet oikein mallikkaat ja sain lopulta yöpakkasten mentyä kasvit kasvihuoneeseen. Tomaatit kasvavat vauhdikkaasti ja varkaita saa nyppiä melkein päivitäin. Tänään istutimme kolme uutta karviaista ja huomenna teemme kasvimaan.

Nyt on ilta ja näkisittepä, miten laskeva aurinko värjää kultaisiksi laiturin istuimet.

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com


26. 4. 2019

Saaren vankina

Olen viettänyt kaikki kesät saaressa keväästä 1961, nyt täällä kuluu myös suuri osa talvesta. Jo pitkään olen ajatellut, kuinka mukavaa olisi pysyä mökillä niin kauan, että jäät sulavat ja tulee oikea kevät.

Tänä talvena vihdoin päätimme, että nyt se tehdään.

Keräsimme pikkuhiljaa ruokaa varastoon, ostimme muutaman ison vesikanisterin lisää ja kylvin vihannesten siemenet tällä kertaa mökille, en kaupunkiasuntoon. Kylvö oli viimeinen niitti päätökselle.

Varmuuden vuoksi kävimme äänestämässä eduskuntavaaleissa ensimmäisenä mahdollisena ennakkoäänestyspäivänä eli 3. huhtikuuta, jos vaikka olisi tullut rospuutto. Ja sitten jäimme odottamaan.

Huhtikuu oli kaunis ja aurinkoinen, yöt tosin pysyivät sitkeästi pakkasella, joten jäällä pääsi kulkemaan vielä pitkään.

Ruokaa oli niin paljon, ettei mitään tarvinnut säännöstellä. Jossain vaiheessa päätin leipoa maitojauheeseen enkä iskukuumennettuun ikimaitoon ja lopettaa soppien keittämisen, ne kun vievät paljon vettä.

Aivan turhaan. Rannat sulivat vauhdikkaasti ja mies alkoi avata järven poikki kulkevasta railosta reittiä pääsiäiseksi mökille pääsyä odottavalle loppuperheelle. Ja sieltä he tulla ryskivät kapeaa railoa pitkin pääsiäislauantaina isot kassit ja pääsiäiskukat mukanaan.

Ja yhtäkkiä jääpeite alkoi sulaa, jäälautat liikkuivat pitkin järvenselkää ja sula kausi oli ovella.

Miltä päivät saaren vankina tai Hirvisalon selviytyjinä sitten tuntuivat?

Ihan mukavaa oli touhuta kevättöitä pihalla, haravoida ja putsata pihaa, pestä ikkunoita ja tehdä vähän remonttia. Katsella luonnon heräämistä, ensimmäisiä perhosia, lintujen saapumista, joita tosin tunnistamme kiusallisen huonosti, ihmetellä mistä nuo lokitkin tänne aina osaavat tulla ja tervehtiä jousenpariskunta. Tapahtumat olivat niin vaatimattomia, että kokonaisen päivän ihmeeksi riitti se, että aamiaisen aikaan näki pihassa samaan aikaan palokärjen ja tilhen. Tai että näsiä kukkii ja viimevuotiset persiljat nostavat kasvimaalla lehtiään. Tai että pihassa näkyi sisilisko näin aikaisin.

Mutta kannattiko? Siitä en ole varma. Tänä vuonna jäi nimittäin kokematta se saarielämän yksi kohokohta, kun veneen kokka ensimmäisenkerran kolahtaa talven jälkeen omaan rantaan.

Eikä sulaminenkaan ollut minkäänlainen näytelmä. Ei rytissyt eikä ryskynyt. Jää vain yksinkertaisesti hävisivät.

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com

13. 3. 2019

Pian pukkaa kevät

Harvinaisen komea kuunsirppi paistoi illalla sisään tupaan. Joku pöllö huhuili kevätsäveliään vastarannalla ja valtava määrä tähtiä kirjoi taivaan. Oli pakkasta. Luvattuja revontulia emme kuitenkaan jaksaneet mennä jäälle tiirailemaan. Maaliskuun on ollut tähän saakka harvinaisen talvinen.

Oikea talvikuukausi eli helmikuu sen sijaan tuntui keväältä. Sateet sulattivat jäälle kerrostuneen lumen ja pakkanen teki jään kiiltavän liukkaaksi. Sillä jäällä oli kelkkailijan hyvä potkutella. Varsinkin myötätuuleen pääsi isolla selällä lähes ilmaiseksi. Vastatuuleen potkutteleminen oli tietenkin ihan eri asia.

Nyt jäällä on ohut kerros tuoretta lunta. Ja alla ainakin meidän rannassa lähes puoli metriä kerrostunutta jäätä.

Kodallakin on käyty ihmettelemässä kunnan aivan järven rantaan saakka yltäneitä hakkuita. Kuuluivat kuulemma hakkuusuunnitelmaan. Ja puut olivat kuulemma valtaosin tyvilahoja.

Kevät ja tuleva kasvukausi tulivat jo pari viikkoa sitten mieleen ja nyt tomaatit, kurkut, kurpitsat ja kesäkukat ovat jo taimella. Olen luvannut itselleni, että taimia menee tänä keväänä kasvihuoneeseen paljon viimevuotista vähemmän. Ja kasvit pidetään myös kurissa. Saa nähdä.

Kylväjää odottavat vielä avomaankurkun siemenet sekä täysin uusina kokeiluina pienen pienet viidakkokurkut ja vesimelonit.

Kristiina Yli-Kovero

kristiina.ylikovero@gmail.com

29. 1. 2019

Nyt piisaa kuulkaas lunta.

En ole moneen talveen nähnyt niin paljon lunta kuin nyt. Eilen kova tuuli piiskasi sitä puista ja katoilita tuiskuksi asti. Onneksi uutta ei eilen juuri tullut, mutta nyt hiutaleita leijuu maahan, onneksi vielä hitaaseen tahtiin.

Tulimme juuri sopivasti joulun alla loppuvuoden vietosta vähän isommalta saarelta toivoen, että pääsisimme viettämään joulua mökille. Ja näin kävi. Joulun alla jää kantoi eli siitä vaan yli jouluruuat ahkiossa. Ja kyllä kelpasi.

Saaressa oltiin melko suurella joukolla täydessä hiljaisuudessa. Edes kylän koirat eivät haukkuneet, ainoa ääni oli korpin raakunta jossain taustalla. Ja tietenkin lumen narskunta askelten alla.

Sama rauha on jatkunut ja se tänne meitä vetääkin. Varsinkin kun oli herännyt kolmisen kuukautta joka aamu lukuisten kukkojen aamukonserttiin. Ja kuten kaikki tietävät, kukot kiekuvat kukonlaulun aikaan.

Joulun aluspäivinä jäällä ei ollut vielä vettä. Mutta ei mennyt kuin muutama päivä, kun vesi jo lillui lumen ja jään välissä. Nyt siis jäällä tarvitaan saappaat, koska pakkaset eivät pääse lumivaipan alle.

Olemme myös päässeet ihailemaan harvinaisen komeita auringonlaskuja, jolloin taivas on hohtanut ensin oranssin keltaisena ja julmetun kirkkaana. Ja kun aurinko on lopullisesti painunut taivaanrannan taa, ovat pilvet värjääntyneet pitkäksi aikaa vaalean punaisiksi.

Tähtitaivas ja täysikuu pimennyksineen ovat myös olleet komeita. Mutta pimennystä en nähnyt. Kuka nyt olisi noussut lämpimästä sängystä pakkaseen sitä ihailemaan.